Aika aikaa kutakin...

...sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

Ihan näin synkeissä tunnelmissa en sentään ole tätä blogia kirjoittanut, mutta muuten tuo sanonta sopii tähän päivään. On tullut aika sanoa näkemiin.

Haluan keskittyä kesällä muihin asioihin kuin niihin, jotka edellyttävät koneella istumista. Ohjelmassa on remontointia, viimeinen suomen kielen tentti ja sitä iänikuista ruohonleikkuuta. Toivottavasti myös paljon kaikkea muuta mukavaa tekemistä.

En sulje blogia, tämä on julkiseksi tarkoitettu ja edelleen kenen tahansa luettavissa. En myöskään häviä minnekään, joten jos haluatte kommentoida, vastaan ennen pitkää.

Jos joku jää kaipaamaan kuulumisiani niin tiedoksi, että palaan syyskuussa. Laitoin sen jo kalenteriini, ettei pääse unohtumaan. Silloin kerron, miten meidän asuntoasiamme edistyvät, mitä Vanhalle Maatilalle kuuluu ja sainko suomen kielen perusopinnot kunnialla loppuun. 

Oikein hyvää kesää kaikille ja kiitos seurasta!

Päivän kuvat on otettu työreissulla Ruissalossa.

Tänä vuonna meidän ehdottomasti täytyy

Milloin on oikea hetki huoltaa ruohonleikkuukone?

Milloin ylipäätään on Oikea Hetki?

Veikkaan, että muuallakin kuin meillä käydään seuraavanlaisia keskusteluja:

keväällä

- Tänä vuonna meidän täytyy viedä ruohonleikkuri huoltoon.
- Joo, viedään. Syksyllä sitten laitetaan peräkärryyn ja viedään.

ja syksyllä

- Ei sitten tullut sitä ruohonleikkuria huollettua.
- Niin juu. Eikä sitä nyt enää ehdi.

Tulee uusia keväitä ja uusia syksyjä, mutta koskaan ei ole oikea hetki viedä konetta huoltoon. Niinpä sitten käy siten kuin kävi minulle eilen, kun ajoin maalle, otin ruohonleikkurin aitasta ja yritin käynnistää - ei tapahdu mitään.

Viime vuonna sain kovia kokeneen Briggs & Strattonin heräteltyä henkiin vaikka jo silloin luulin, että sen työtunnit olivat tulleet täyteen. Eilen tilanne vaikutti toivottomalta. Yritin tänään uudestaan kun ilmakin oli parempi.

Talutin koneen ensin aurinkoon lämmittelemään. Annoin sen olla siinä pari tuntia.
Sitten koputtelin ja taputtelin konetta, ravistelinkin, mutta hyvin varovasti.

Lopulta juttelin sille lempeästi.
- Kuules nyt, Briggs & Stratton. Jos meidän yhteistyö ei nyt onnistu, niin me olemme pulassa. Ole nyt niin kiltti ja käynnisty.

Sitten annoin koneelle anteliaat ryypyt. Kiskoin narusta noin viisitoista kertaa voimieni takaa ja BINGO: kone käynnistyi!

Ja nyt ruohot on leikattu.

Kuvan kukkapenkki yllätti minut. Tämä on sama penkki, jonka uudistin viime syksynä: kaivoin kaikki kasvit ylös, toin paljon uutta multaa ja Raine laittoi nuo puureunukset. Kaivoin erityisellä huolella kaikki vanhat kukkasipulit maasta ja siirsin ne toiseen paikkaan. Tarkoitukseni oli, ettei tässä penkissä kasvaisi enää yhtään kevätsipulikukkaa.

Nyt siinä kuitenkin on enemmän narsisseja ja tulppaaneja kuin koskaan. En ymmärrä, miten se on mahdollista. Ovathan ne kauniita, mutta en haluaisi koko kesää katsella kuihtuvia lehtiä.


No, mutta milloin sitten on se Oikea Hetki? Se, jolloin alkaa tapahtua ja kaikki hyvät aikomukset vihdoin toteutetaan? Se, jolloin Sitten Kun ja Kunhan ovat lopultakin Nyt?

Sanokaapa se.

Ekonoomituba

Ystäväni Äidinkielenopettaja ja minä olimme matkoilla. Olimme molemmat rentoutumisen tarpeessa ja lähdimme viikonlopuksi Tallinnaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Laiva oli aivan täynnä ja joka paikkaan piti jonottaa. Halusimme säästää rahojamme ja menimme syömään cafeteriaan, sinne, missä ruoka punnitaan ja maksetaan vain siitä mitä otetaan. Jonotimme ruokaa ja jonotimme päästäksemme maksamaan. Etsimme istumapaikkaa, jota ei ollut. Kaikki pöydät olivat jo varattuja, eivät suinkaan ruokailijoille vaan muuten vain istuskeleville ja näköjään lukutaidottomille: seinät olivat täynnä muistutuksia siitä, että ruokailijoilla on etusija istumapaikkoihin.

Päädyimme lopulta istumaan pienille lastenjakkaroille piirustuspöydän viereen. Kyyristelimme siinä ihmisten tuupittavina ja söimme kylmenneitä lihapulliamme. Tai minä söin, ystäväni kirjoitti raivokasta palautetta pöydällä olleisiin piirustuspapereihin. Niistä ensimmäisen, paperin, johon oli punaisella värikynällä ja isoilla kirjaimilla kirjoitettu "VITTU!" korjasin vaivihkaa talteen ja pistin lähtiessämme roskikseen.

Syötyämme menimme laivan myymälään. Sekin oli täpötäynnä ihmisiä, mutta siellä oli sentään sampanjamaistiaiset. Toiveikkaina liityimme maistiaisjonoon. Tungos oli hirveä ja happi meinasi loppua, mutta me emme antaneet periksi. Olimme jo melkein maistamisvuorossa, kun maistiaiset loppuivat.

Loppuajan vain istuimme. Ainoat vapaat istumapaikat löytyivät karaokebaarista, jossa juopuneiden mölinä oli lähes yhtä kauheaa kuin karaokekappaleiden sanat ja jossa koko ajan sai pelätä, että joku satakaksikymmenkiloinen risteilymatkustaja kaatuu syliin täyden olutlasinsa kanssa. Keskustelua sai käydä huutamalla.
- Kuin mones helvetti tämä sinun mielestäsi on, ystäväni kysyi kun aikamme olimme sitä menoa katselleet.
- Ei kai tämä ihan alimmainen vielä ole. Kolmas, ehkä, minä sanoin.

Minä olin tehnyt matkavarauksen ja valinnut hotellin. Valitsin saman, missä olimme Rainen kanssa muutama viikko sitten. Hotelli oli hyvässä paikassa ja sinne oli helppo löytää. Satamassa vakuutin ystävälleni, että taksin ottaminen on täysin tarpeetonta koska hotellille on lyhyt matka.

Muistin selkeästi, miten hotellille mennään. Kun pääsimme ko. paikkaan, hotelli oli viety siitä pois. Olimme eksyksissä. Lopulta seisoimme jossain kadunkulmassa ja kiistelimme siitä, mennäkö kysymään neuvoa vai ei. Hetken, mutta vain hetken tuntui siltä, että kohta me olemme riidoissa jos käännettä parempaan ei pian tapahdu.

Vihdoin löysimme oikeaan paikkaan. Kirjoitimme itsemme sisään ja saimme avaimet. Huoneemme oli ylimmässä kerroksessa. Sinne mentiin siten, että ensin noustiin hissillä toiseksi ylimmäiseen.

Sitten kavuttiin jyrkät portaat ylös.

Minkä jälkeen ryömittiin tätä ahdasta konkia pitkin.

Ja laskeuduttiin vielä varovasti tuolla alhaalla näkyvään onkaloon jonka pohjalla oli pikkuruinen ovi meidän huoneeseemme.

Huone oli tarkoitettu paljon pienemmille ihmisille kuin me. Joka kerran kun tulin vessasta, iskin pääni oven karmiin.

Sokerina pohjalla kattoparrujen päällä kukki mehevä homekasvusto.

    
Luulen, että huoneemme oli joku ekonoomituba, vaikka maksoimme siitä täyden hinnan. Ja hupia siitä riittikin koko rahan edestä, varsinkin ryömintäkäytävä sai meidät nauramaan joka kerran niin, että oli siinä ja siinä ettemme pissanneet housuun. Erikoisesti käytävän reunalla oleva lavetti sai mielikuvituksen lentoon: se oli ehkä joku Superekonoomipritsiplatsi niille, joilla ei ole varaa edes omaan oveen.

Paluumatkalla homeallerginen ystäväni nieleskeli nuhalääkkeitä ja vakuutti urheasti, että oli ihan kiva matka. Kaikesta huolimatta.

Arjen matematiikkaa

Minusta on hauska laskea erilaisia asioita, vaikka muuten en ole vähääkään matemaattisesti suuntautunut saati lahjakas. Kaikenlaista laskettavaa voi keksiä vaikka samalla, kun kävelyttää koiraa.

Kun siis kävelytän koiraa vaikkapa täällä Turun Linnan puistossa, jossa kevätkukat alkavat olla heleimmillään, voin samalla yrittää laskea päässäni, montako kiloa joulukinkkua olen elämäni aikana paistanut.

Arvatkaa mitä?

Sitä on tullut pistettyä uunipellille noin 155 kiloa.

Rehellisesti puhuen tarvitsen laskelmiini yleensä taskulaskinta. Äsken otin sen esiin huvitellakseni vähän ja laskin, miten paljon aikaa olen viettänyt vessoja siivoamalla. Tulos on vain suuntaa antava ja ihmeellisen pieni; kahdeksan vuorokautta. Itse kuvittelen hinkanneeni pyttyjä ja lavuaareja useamman kuukauden.

Entä paljonko on tullut kannettua ruokaa kotiin kaupasta? Laskin sen mukaan, että kävisin kaupassa lähes päivittäin ja toisin silloin vain yhden, kilon painoisen kassin. Tulos on 14965 kiloa.

Kaupan kassoilla olen jonottanut noin kymmenen vuorokautta.

Ruokaa olen laittanut noin 23000 kertaa.

Ei tämä mitään syvällistä pohdintaa ole, mutta hauskaa se on ja paljastaa yllättäviä asioita.

Olen ajatellut, mutta en vielä uskaltanut laskea, kuinka paljon aikaa vietän netissä. Hetki vaan.

----

Jos käytän nettiä puolitoista tuntia päivässä (onnistunee helposti), se tietää kuukaudessa melkein kaksi vuorokautta. Ups.Se on aika paljon. Ei muuten, mutta kuulin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan internetin runsas käyttö vaikuttaa ihmisen aivoihin samalla tavalla kuin kova ja pitkäaikainen juopottelu. Eli tässäkin on ensin hauskaa ja sitten ei enää ymmärrä mistään mitään.

Kevyet puheenaiheet

Ilmassa oli eilen oikeaa kevään riemua, kun ylioppilaat kokoontuivat Turun Taidemuseonmäelle painamaan lakit päähän. Olin siellä tyttäreni ja ystävättäreni kanssa ja kun Turun yliopiston ylippilaskunnan puheenjohtaja kajautti lakituskäskyn, me poksautimme samalla pullollisen vaaleanpunaista kuohujuomaa. Kuvassa tytär kaataa sitä parhaillaan.

Myöhemmin nuoret lähtivät nuorten rientoihin ja me kaksi keski-ikäistä jäimme kahdestaan. Oli jopa niin lämmin, että istuimme hetken Pinellan pylväikössä.

Aurajoen rannat olivat molemmin puolin täynnä juhlijoita.

 Iltamme päättyi jo ennen yhtätoista, mutta sitä ennen ehdimme vielä istua tovin ravintola Koulun Viinituvassa. Kevytmieliseen vappuun kuuluvat kevytmieliset puheenaiheet ja mistäpä muusta me olisimme puhuneet kuin miehistä. Ystäväni on juuri eronnut ja pohdimme hänen tulevaisuuttaan ja sitä, tuleeko siihen mahdollisesti joskus kuulumaan joku mies. Tällä hetkellä tuntuu, että ei missään tapauksessa, mutta kerrankos sitä niin on sanottu ja kuinka sitten käykään?

Mistä keski-ikäinen nainen voi löytää kunnollisen miehen? Miksi joku kunnollinen keski-ikäinen mies kuljeksisi vapaana? Tähän emme oikein löytäneet yhtään syytä.

Vakavasti puhuen elämää nähneen, yksin asuvan naisen rima miesten suhteen on niin korkealla, ettei sen yli pääse edes seiväshyppääjä.

Hetken aikaa pohdimme myös sitä vaihtoehtoa, että ystävätär ryhtyykin nyt niin muodikkaaksi puumaksi ja suuntaa mielenkiintonsa nuoriin miehiin.
Se ajatus kaatui heti. Olisihan ihan kauheaa mennä esittelemään poikaystävää omille tyttärille: "Tässä on Samppa, 23-vee."

Ei.
Ei.
Vielä kerran ei.

Kuten sanottu, kevytmielisen juhlan puheenaiheet ovat kevyitä. Mutta eikö olekin ihanaa olla joskus vähän kevytmielinen, eikä aina ottaa kaikkea niin kamalan vakavasti?

Kohtaamisia

Puuhakas viikonloppu on takana (puuhakas? kyllä tuon kuvaamiseen pitäisi olla joku järeämpi sana) ja olen taas kaupungissa. Vanha Maatila on jälleen kerran putsattu talven jäljistä Tolua säästämättä. Viimeiseksi pesin hiirenloukut kiehuvalla vedellä. Hiiret ovat kannibaaleja; yhdestä loukusta tipahti pesuveteen pieni pää, kaiken muun lajitoverit olivat syöneet niin tarkkaan, että luulin loukkua tyhjäksi.

Muitakin luontoelämyksiä viikonloppuun mahtui. Illalla ihailin pellolla laiduntavaa peuraa. Minulla on mahdollisuus istua kaikessa rauhassa käsi poskella ikkunassa ja katsella kaunista eläintä, mutta se isäntä, jonka oraspellossa peura kulkee kaiket illat syömässä ja sotkemassa, ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen minun kanssani.

Tänään törmäsin, ikävä kyllä, kyykäärmeeseen pihalla. Kohtaaminen päättyi surullisesti, sillä tapoin käärmeen. Sanoin sille ensin, että olen tosi pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei nyt ole. Käärmeet saavat olla minun puolestani rauhassa kaikkialla muualla paitsi pihapiirissä. Enkä halunnut uskotella itselleni, että epäonninen kyy oli vain matkalla jonnekin - kyiden reviiri on aika pieni. Jos se olisi päässyt karkuun, se olisi ollut jonain toisena päivänä taas jonkun kulkureitillä, vaikkapa koiran tai lastenlasten. Puhumattakaan siitä, että joka kerta kun menen huussiin, olisin pelännyt, että se odottelee minua pytyn kannella.

Liioittelua, ehkä. Minulle tuli joka tapauksessa paha mieli kun tapoin eläimen. Kyylle kävi huonommin.

Tuskin olin selvinnyt tappohommistani ja saanut ruumiin hävitettyä, kun naapurin pieni tyttö ajoi pienellä vaaleanpunaisella pyörällään pihaan. Hän tuli pitämään minulle seuraa keittiöön sillä aikaa, kun tiskasin.

Pahoittelin sitä, että minulla ei nyt ollut yllätysvieraalleni mitään hyvää tarjottavaa, kun olin tullut maalle vain vähäisten eväiden kanssa. Tyttö halusi tietää, mitä minulla oli ollut eväänä. Kerroin, että leipää ja pullaa, mutta pullat olin syönyt kaikki jo eilen. Tytöstä se oli valtavan huvittavaa.

- Kyllä minä voin leipääkin ottaa, hän sitten sanoi suopeasti.

En viitsinyt lähteä kaivamaan eväskassejani kesken tiskauksen ja ehdotin, että tyttö voisi syödä vaikka keittiön pöydällä olleen banaanin. Se kelpasi.
Sitten me keskustelimme vesijohdosta. Tyttö halusi tietää, miksi meillä ei ole vesijohtoa. Selitin, että vesijohdon rakentaminen olisi aika iso työ, kun pitäisi kaivaa kovasti ja se olisi hankalaa.

- Eikö se - se mökkiläisen mies voi kaivaa tänne vesijohtoa, tyttö ehdotti.

Kyläläisille me olemme mökkiläisiä, eikä tyttö muista meidän nimiämme. Sanoin hänelle, että tuskinpa mökkiläisen mies on erityisemmin innostunut kaivamaan vesijohtoa, että kyllä minä kannan vettä tällä ämpärillä vaan. Tyttö oli hetken hiljaa ja minä jatkoin tiskaamista.

- Tuleekos sitä leipää, kuului hetken päästä.

Sanoin, että teen työni ensin valmiiksi. Voileivän tekoon asti emme kuitenkaan päässeet, sillä siinä samassa naapurin isäntä tuli hakemaan tyttöään kotiin.

Pieni naapurini on valtavan suloinen.En ehkä koskaan näe, miten hän kasvaa isoksi kun myymme Vanhan Maatilan ja lähdemme kylältä pois.

Mutta sen murehtimisen aika ei ole vielä tänä vuonna.   

Hoidan kuntoani

Kuva ei liity mitenkään tähän päivään eikä viikkoonkaan mutta väliäkö sillä. Tässä on viime kesän ruukkuja vanhojen kivijalkakivien somisteena.

Viikonlopuksi olisi tarkoitus mennä maalle tekemään kevätsiivoa, mutta en saa pienintäkään innostusta kaivettua itsestäni. Tänään on satanut, huomiseksi luvattiin sadetta ja ajatus kylmästä talosta ja itsestäni siellä hiirenpaskojen keskellä ei muutu ihanaksi maalaisidylliksi vaikka kuinka koettaisi vääntää.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon työtä ja viimeinen luento yliopistolla. Maanantaina oli myös 30-vuotishääpäivämme. Tänään kuopus täyttää 20 vuotta.

Niin kiirettä ei kuitenkaan ole ollut, ettenkö olisi ehtinyt kuntoani hoitamaan; olen ostanut kahvakuulan. Tytär, joka on kuntokeskuksesa töissä ja hallitsee kahvakuulailun, on opastanut minua sen käytössä. Olen heilutellut kuuden kilon punttia ponnekkaasti ja välttynyt toistaiseksi iskemästä sillä otsaani.

Nyt vain pahaa pelkään, että kuuden kilon punnus on sittenkin ollut liikaa. Kävi nimittäin sillä tavalla, että kun punnersin tänään kolmea täpötäyttä Lidlin muovikassia rappuja ylös, tunsin äkkiä alaselässäni hemmetinmoisen vihlaisun. Eikä tarvitse olla tohtoriyhtäänmikään tietääkseen, että iskiashermohan se siellä muistutti itsestään.
Ja niin kuin minä olen täälläkin kehunut, etten kärsi selkävaivoista.